Kaukopartioiden viestitoiminnan järjestelyt
Kaukopartioyksiköiden tehtävä oli välittää partioiden saamat vihollistiedot Päämajaan ja rintamayhtymille. Jatkosotaa ennen, keväällä ja kesän alussa 1941 partiot tiedustelivat hyökkäysuria. Nämä partiot oli varustettu yleensä erillisellä radiolähettimellä M4 ja erillisellä kuunteluvastaanottimella TÖPÖ, johon Lahden yleisradioasema saattoi lähettää tiedotuksia partioille muun radio-ohjelman ohessa, taajuudella 166 kHz.
ErP 4 esikunnan ja yksiköiden välinen sisäinen viestiliikenne hoidettiin pääosin kiinteällä kaukokirjoitin- ja puhelinverkolla. Radioyhteydet olivat varmentavia yhteyksiä. Hätätapauksissa käytettiin LJ- lennätintä, jolla oltiin jatkuvassa yhteydessä partioon sähkötyksellä. Yhteydestä on käytetty myös nimeä ELJOT.
Syksyllä 1941 partiot saivat uudet radiolaitteet, lähetin M4 tai M5 ja radiovastaanotin M7. Laiteyhdistelmän nimeksi vakiintui ”Kyynel”. Nimen arvellaan johtuneen joko radion uikuttavasta äänestä tai siitä, että viestiä lähetettiin tiheän metsän suojassa, usein samankaltaisissa oloissa kuin korpikuusen kyynelistä. Liikennöinti tapahtui sähköttämällä. Myöhemmin radioita kehitettiin ja käytössä olivat lähetinvastaanottimet M10 ja M11 (kantama noin 200 km, max 700 km).
Kaksitoista partioradistia oli koulutettu jo talvisotaa edeltäneiden ylimääräisten harjoitusten aikana ja talvisodan päätyttyä koulutettiin Järvenpäässä 22 miestä lisää. Lokakuussa 1940 järjestettiin Santahaminassa neliviikkoinen Kyynelkurssi, jolle osallistui kolmetoista partiomiestä. Mikkelissä järjestettiin syksyllä 1941 Kyynelkurssi, jolle osallistui myös lottia. Vastaavia kursseja järjestettiin lisää myös keväällä ja syksyllä 1942. Kurssit järjesti Päämajan Radiopataljoona, PMRadP 4.
Kurssien opetuksessa sekä myöhemmässä radioliikenteessä käytettiin ohjesäännöistä poiketen sovellettuja radioamatöörilyhenteitä. Armeijan muut viestiorganisaatiot kammoksuivat tätä käytäntöä.
Viestitoiminta partiomatkoilla
Ennen partioon lähtöä johtajat ja viestihenkilöstö varmistivat taajuudet ja varataajuudet (lähetys- ja vastaanottotaajuudet olivat toisistaan poikkeavat), häiriömahdollisuudet, antennien pituudet ja suunnat, salakirjoitusmenetelmän. Lisäksi sovittiin partion kuunteluajoista, ja kuunteluajat (partiolla), johtoasemalla kotona oli sen sijaan jatkuva kuuntelu. Mikäli partiolla ei ollut kuunteluaikana ilmoitettavaa, tällöin joko vaiettiin tai lähetettiin vain partion koordinaatit.
Yhteys avattiin antamalla oma kutsumerkki, joka oli kaksi merkkiä, esimerkiksi OI. Jos johtoasema ei saanut viestiä tai partio ei kuullut sitä, tällöin verkon muut asemat ottivat johtoasemaan yhteyden ja välittivät viestin LJ-yhteydellä tai kaukokirjoittimella.
Jos partio oli takaa-ajettuna Päämajan Radiopataljoonan kuunteluasemilta lähetettiin LJ-yhteyksiä pitkin koodisana ”URGENT” joka tarkoitti: kuunteluasema seuraa vihollisen viestiliikennettä. Vihollisen sanomat avattiin nopeasti ja tiedot välitettiin partion lähettäneeseen yksikköön, joka näin saatujen tietojen perusteella ohjeisti omaa partiotaan.
Partioradistit palvelivat fyysisesti ja henkisesti erittäin vaativassa tehtävässä. He olivat usein myös venäjänkielentaitoisia. Joissakin tapauksissa partion johtaja saattoi olla aliupseeri ja radisti oli upseeri. Partiossa oli yleensä vähintään kaksi radistia. Radistin merkitystä muun partion toiminnalle kuvaa esimerkiksi se, kuinka Osasto Kuismasen partioveteraani Karl Norrgård laskuvarjojääkärikillan sissiharjoituksessa Varsinais-Suomessa vieraillessaan luonnehti radistin tehtävää: ”Radisti on partion tärkein mies – ilman radistia partio on toimintakyvytön”.
Erillinen Pataljoona 4:n Mannerheim-ristin ritareista partioradistikoulutuksen olivat saaneet Arvo Mörö, Paavo Suoranta, Onni Määttänen, Mikko Pöllä sekä Antti Vorho.